Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster on kirjailija, jonka kirjat luen aina. Pidän pedantista tekstinmuodostuksen tavasta, harkitusta välimatkasta, jolla hän henkilöitä ja tapahtumia kuvaa sekä kunnianhimosta, jolla hän hioo lauseet viimeistellyiksi (uskon suomentajan noudattavan alkuperäistä tyyliä). Enkä yhtään epäile, ettei myös taustatietopuoli olisi tehty yhtä kunnianhimoisella ja tarkalla otteella. Hänen aiheensa ovat kiinnostavia, perusperhesuhde- ja sukupolvikuvioita omin elementein laajennettuja, ja suomalaisuutta ulkoapäin katsovaa. Tekstinäyte marraskuun kuvauksesta:

"Valvontakamerat tuijottivat sumuun eivätkä nähneet muuta kuin puiden paljaat siluetit, ja puita katsoessa sai sen käsityksen, että lehdettömyys oli niille vapahdus: Niiden ei tarvinnut enää tuottaa happea ja sitoa hiilidioksidia - oli koittanut hetki, jolloin ne saivat olla puhtaan esteettisiä objekteja."

Vaikka perusteemat ovat samat. Avioliitto, vanhemmat ja lapset, työ. Suurlähettilään vaimona oleminen on työ sekin, vaikkei siitä juuri taida palkkaa saada. Velvollisuuksia silti riittää, ja Oda hallitsee ne hyvin. Hän on Saksan suurlähettilään vaimo Suomessa ja tietää tarkoin asemansa vaatimukset. Edustusjulkisivun takana asuu kuitenkin suuri ikävä. Syntymässä vammautunut poika Felix on hoitokodissa Saksassa.

Odan puolelle on helppo asettua, vaikkei hän - diplomaattikuntaan kuuluvana - helpoiten lähestyttävä henkilö olekaan.

"Jollei suurlähettilään vaimona muuta oppinut, niin ainakin hillitsemään itsensä."

Hänen tuskansa ja ponnistelunsa pojan vuoksi liikuttavat ja tuntuvat tosilta. Odan yksinäisyyden aavistaa kalastaja Klaus, josta tulee naiselle tärkeä tuki. Klaus jää henkilönä kaukaiseksi, hän on mielikuvitushahmo. Mutta häntä tarvitaan, jotta Oda voi toteuttaa ideansa: Felixin pitää nähdä Itämeren jää ja auringopaiste, se kaikki valkoisuus ja valoisuus, mitä luontomme voi tarjota.

Letkulla ruokittavan, ilman tukia istumaan pystymättömän Felixin matkustaminen ei ole ihan helppo järjestää. Oda ja Klaus ovat tottuneita asioiden järjestelijöitä, organisoijia ja toteuttajia, joten mahdollisuuksia löytyy, kun motivaatio on riittävän kova.

Odan mies, suurlähettiläs Robert, jää oudon kaukaiseksi sekä aviomiehenä että isänä; isyys on hänelle vaikea pala.

"Lapsesta, joka ei kehity kunnolla, joka ei koskaan menesty eikä suorita mitään suuria tekoja, ei voi olla ylpeä. Se ei vain onnistu. Jos lapsi on sellainen, on opittava elämään ilman ylpeyttä."

Vammaisen lapsen vanhemmuus on kirjan kantava teema. Mukana kertojissa on myös kolmas mies, jonka roolia en ihan hahmottanut, vaikka hänellä on tarinan kulussa lopulta selkeä tehtävä. Hän on töissä saksalaisessa kirjastossa ja haluaisi roolinsa Odan elämässä olevan suurempi kuin se on, mutta jää taka-alalle, omasta valinnastaan?

Tuttuutta tuo Helsinki, jossa Oda asioi tutuissa paikoissa ja liikkuu tutuissa maisemissa, sekä suomalaiset tapakuvaukset kahvintarjoamisen filosofioineen. Luin kirjan takeltelematta ja arvostaen, vaikka lukemisen jälkeen kieltämättä jäi hieman kaipaava olo: ehkä tunteikkuuden puuttuminen jätti tarinan kaukaiseksi, vaikka ymmärrän etäännyttämisen tarkoitukselliseksi ja sinänsä kiehtovaksi tehokeinoksi, tavaksi kuvata suuria asioita helpommin luettavassa muodossa.

Lue myös: Nelikätisen soiton mahdottomuus ja Rakkaat toisilleen, jonka arviossa mainittu älyllinen, rauhallinen ja vakava ote on tunnistettavissa jälleen.

Kenelle: Suomiproosaan vaihtelua hakeville Suomen ystäville. Haastavan vanhemmuuden tunnistaville. Vieraassa maassa työn takia asuville. Viimeisteltyä, viileää ja yksityiskohtia myöten tarkkaa tekstiä arvostaville, tunteenpurkauksia välttäville.

Muualla: Yllätyksellinen teos monin tavoin, sanoo Ulla. Täysosuma, kuvaa Hemuli. Ajoittain dekkarimaisen jännittävä, valtavan hieno kirja, sanoo Kirja vieköön.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo. Siltala 2016. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Graafinen muotoilu M-L Muukka.

Rakkaat toisilleen

Saksaksi kirjoittava Stefan Moster on noussut Suomen kärkikirjailijoihin, jos minulta kysytään. Hänen tapansa kuvata maailmaa on omaääninen, kirjoittamisensa tahrattoman taitavaa. Analysoiva, viileän älyllinen ote ei hehkuta tunteilla, vaan tarkastelee niitä, kuten tarinansa sisältöä muutenkin, tutkiskellen ja tarkasti havainnoiden.

Ines ja Daniel ovat menestyvä aviopari, joka asuu trendikkäällä alueella Hampurissa. Osoite, näköala ja sisustus ovat kunnossa - mitä he pitävät tärkeänä, omalla menestyksen mittarillaan mitattuna, sillä molemmat ovat ponnistaneet pieneltä paikkakunnalta nykyiseen asemaansa.


He ovat älykkäitä, aikaansaavia, analyyttisiä ihmisiä, jotka saavat asiat sujumaan ja jotka osaavat hakea ratkaisut kaikkiin tilanteisiin, jopa ennakoiden. Paniikki, hössötys tai sotkuisuus ei kuulu tämän pariskunnan maailmaan. Etenkin Daniel on lähes epäinhimillisen täydellinen mies, joka oikeassa elämässä saisi vähemmän järjestelmällisen puolison raivon partaalle, mutta Ines täydentää pariaan hyvin, vaikka vaikuttaa inhimillisemmältä, jopa erehtyvältä. Rouva on kotoisin viininviljelijäperheestä, ja opiskeltuaan alaa itsekin hän pitää viinikauppaa kivijalkamyymälässä. Daniel on kaupunkien liikennearkkitehtuurin suunnittelija, joka tekee uraa yksityisessä toimistossa.

Jonkinasteinen hämmästys ehkä enemmän itse pariskunnalle kuin lukijalle on se, että he huomaavat täydellisyydestään puuttuvan jotain. Heillä ei ole lasta, joten he alkavat ratkaista tilannetta. Mutta se ei käy helposti.

"Kaikki olettavat aina, että kaikki on parhain päin. Daniel ja Ines eivät ole koskaan pohtineet hedelmättömyyden mahdollisuutta, he teettävät testin, koska se on ehdoton edellytys seuraavan askeleen ottamiseen, inseminaatioon, johon he ovat päättäneet ryhtyä tehostaakseen luonnon omaa prosessia."

Lapsettomuusklinikasta tulee heille vakituinen käyntipaikka. Daniel tutustuu spermanluovutuskäynneillään Ricoon, joka vaimonsa Serifan kanssa on samalla asialla klinikalla kuin Daniel ja Ines. Tuttavuus täysin erilaisiin, tunteella reagoiviin henkilöihin johtaa arvaamattomiin seurauksiin.

Moster kertoo tarkasti ja harkituin valinnoin Danielin ja Ineksen vajaan puolen vuoden elämän vuorotellen heidän molempien kautta, kesäkuusta marraskuuhun. Kuukausittain, kuten naisen kierto. Luvut on nimetty täsmällisesti niiden sisällön mukaan - en tiedä, onko tämä tarkoituksellisen ironista vai äärimmäistä säntillisyyttä. Suhde kehittyy hienoin, lähes huomaamattomin askelin, suuntaan, jota eivät edes Daniel ja Ines osaa ennakoida. Jotain Danielista kertoo myös se, että tarinan suurin draama tapahtuu muiden toimesta kuin hänen itsensä.

Lisäksi Moster asettaa väliin minä-muotoisia muiden henkilöiden ajatuksia; Danielin firman toimitusjohtaja, gynekologi, viininviljelijä (Ineksen isä)...  Tämä hieman hämmensi lukijaa, mutta ei huononna kirjaa - tosin en nähnyt sillä suurta merkitystä itse tarinan kannalta. Kuitenkin se keventää muuten tiukasti kahteen henkilöön keskittyvää psykologista draamaa, antaa pieniä hengähdystaukoja pariskunnasta ja tietoja päähenkilöistä muiden kautta.

Kirja on täysi, se kertoo lapsettomuuden ja parisuhteen haasteiden ohella niin arkkitehtuurista kuin viininviljelystä, saksalaisesta luokkayhteiskunnasta ja merinäkymän merkityksestä - ja laivoista, kuten Mosterin edellisessäkin kirjassa Nelikätisen soiton mahdottomuus. Ne ovat selvästi kirjailijalle tärkeitä.

Pidän Mosterin älyllisestä ja julmantarkasta uteliaisuudesta, rauhallisesta ja vakavasta otteesta, jossa pinnan alla väreilee paljon, vaikkei näkyvästi myrskyä. Helen Mosterin yhtä tarkkaa suomennosta on nautinnollista lukea.

Kenelle? Fiksun romaanin ystäville, harkitsevalle lukijalle, saksalaisuudesta kiinnostuneille, parisuhteita pohtiville, perhettä perustavalle, laatutekstiä kunnioittaville - ja niille, jotka eivät kaipaa tarinan tulemista aivan iholle, vaan pitävät mielellään pientä välimatkaa ja pysyvät tarkkailijan asemassa.

Muualla: Sinisen Linnan Maria sanoo kerrontaa viileäksi, sileäksi ja etäiseksi. Savon Sanomissa kirjaa arvioitiin viileän tarkkailevaksi. Tuo sama v-sana esiintyy näköjään meillä kaikilla.

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen. Siltala 2013. Suomennos Helen Moster.

Nelikätisen soiton mahdottomuus

Stefan Moster on tuttu suomalaisen kirjallisuuden Saksan-viennin kärkenä: hän on tehnyt paljon töitä asian eteen ja ennen kaikkea saksantanut kymmeniä kirjoja, joista osaa on myyty Saksassa enemmän kuin Suomessa. Hannu Raittila, Petri Tamminen, Kari Hotakainen, Matti Rönkä, Jari Tervo… lista on vaikuttava.

Nyt saamme lukea suomeksi hänen ensimmäisen oman romaaninsa, joka julkaistiin Saksassa 2009. Hesarin mukaan kirja sai siellä paljon kiitosta. Uskon, että suomalaisetkin pitävät tästä, he jotka paljon lukevat ja kaipaavat älyllistä fiktiota, fiksua ja monitahoista romaania. Kirja ei ole kevyt välipala, mutta ei myöskään raskas, vaan enemmänkin täyteen ladattu, merkityksellinen.

Kirja kertoo psykologi-äidistä ja hänen aikuisesta pojastaan, jotka joutuvat samalle loistoristeilijälle töihin, toisistaan tietämättä. Yksinhuoltajana äiti kokee pojan itsenäistymisen vahvasti, mutta pesästä lento ei ole pojallekaan läpihuutojuttu, kuten hän huomaa. Eroa ei voi tehdä repäisemällä, heittämällä menneisyys pois käytetyn laastarin tavoin.

Maailma, jossa liikutaan, on Saksa yhdistymisen jälkeen, mutta vielä idän ja lännen erot selkeästi mukana ja muistissa. Äidin menneisyys Itä-Saksassa vaikuttaa myös pojan elämään, absurdistikin, mikä kuvannee mennyttä aikaa hyvin. Nykyisyyttä silti eletään: viranomaisvalta ja laittomat maahanmuuttoyritykset ovat kipeästi tätä päivää, jos kohta muistuttavat DDR-ajoistakin.

Perheen ja yhteiskunnan muutosten lisäksi kolmas iso teema kirjassa on musiikki. Molemmat harrastavat musiikkia, jopa ammatiksi asti. Kirjailija tuntee alan erittäin hyvin, tämä lukija ei, joten hienouksia jää varmasti oivaltamatta. Musiikki toimii yhdistäjänä, mutta myös vertauskuvana: äiti tarvitsee nuotteja, poika osaa improvisoida.

Kirjailijan puoliso Helen Moster on tehnyt suomennoksen, joka on varmasti paras mahdollinen, onhan hän miehensä paras asiantuntija, kokenut kääntäjä ja kirjailija itsekin. Kirjassa puhuvat äiti ja poika vuorotellen, joten perspektiiviä saadaan eri-ikäisyyden myötä. Koska tämä on esikoiskirja, en osaa sanoa, onko äidin käyttämä hieman vanhahtava kieli henkilöhahmolle luotu vai kirjailijalle itselleen ominainen tyyli. Attitydit ja ekstreemit hieman yllättivät, mutta toivat persoonallisuutta. Teksti on, kuten sanottu, täyttä, joskus jopa ärsyttävän tarkkaa, kun asia, tunne tai havainto selitetään perin pohjin. Lukijaa ei ole tarkoituskaan päästää helpolla, silmäilemällä ei tätä kannata lukea.


Jännite pysyi hienosti loppuun saakka: veikkailin, saako kirjailija tuotua äidin ja pojan väistämättömään kohtaamiseen laivalla niin, ettei tunnelma lässähdä. Saa, erinomaisesti. Se oli ehkä kirjan huippukohta, johon koko alku tähtäsi ja jota loppu selitti.

Kirjailijan toinen romaani on jo ilmestynyt Saksassa, toivottavasti tulossa suomeksikin.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus. Siltala 2011. Suomentanut Helen Moster.